*Anna-Maija Renko*

Kotieläimiä

KISSOJEN AAMUJUMPPA

Eräänä aamuna minulla oli vapaapäivä politiikasta. No, ei oikeastaan. Vaalihommien ollessa tässä vaiheessa ei vapaapäivää olekaan. Mutta, sanotaan näin, että varsinaisia tilaisuuksia ei ollut.
Olin ajatellut nukkua hieman pitempään. Isoäiti oli tuonut kissansa hoitoon. Kuinka ollakaan, meidän maailman laiskin Viiru-kissa alkaa jumppatunnin Somppa-kissan kanssa. Aamulla kello viisi alkaa kuulua mahdoton sohvan raapiminen. Täytyy hieman venytellä etutassuja. Sen jälkeen alkoi armoton kilpajuoksu pitkin yläkertaa. Nuku siinä sitten. Ainakin kissoilla oli kivaa.

17.2.2007

UNDULAATIN KUOLEMA

Eräänä aamuna huomasin undulaattimme nököttävän häkkinsä lattialla. Pikaisista elvytysyrityksistä huolimatta lintu kuoli käsiini. Sen aika oli loppunut.
Paljon muistoja liittyy tuohon pieneen eläimeen. Muistan, miten lapset alkoivat tahtoa lintuja. En tiedä, mistä ajatus oli lähtöisin. Vasta paljon myöhemmin minulle paljastui, että mieheni Timo oli ehkä eniten tahtomassa undulaatteja. Niinpä joululahjaksi meille tuotiin kaunis häkki ja kaksi sirkuttajaa. Lapset nimesivät linnut Juhaniksi ja Liisiksi. Yleensä en hyväksy eläimille ihmisten nimiä, mutta liekö joulun läheisyys vaikuttanut ja niin ne saivat pitää nimensä.
Muistanpa joskus illalla myöhään lähteneeni hakemaan linnuille ruokaa, kun olin päivällä unohtanut sitä ostaa. En varmaankaan ollut tuolloin mielissäni linnuista, sillä meiltä on lähimpään kauppaan yli 10 kilometriä.
Undulaattien viserrys on täyttänyt aamuisin alakerran. Muistan, kuinka aina puhelimeen vastatessani, linnut alkoivat sirkuttaa kilpaa. Ihmiset oppivat tietämään, että olivat soittaneet eläinlääkärille, kun ensin kuului linnunlaulua. Ensimmäistä kertaa soittavat luulivat puhelun tulleen paratiisiin. Timon mielestä linnut toivat mieleen Kanarian saaret ja mielikuvissa oli helppo lomailla ja kuitenkin olla kotona.

Nyt tuo häkki on tyhjä. Kuinka surullista. Kuolema on hiljaisuus.

VIIRUN VALLANKUMOUS

Viiru on meidän tupakissa. Se on meidän mielestä maailman laiskin kissa. Sen lempipaikka on yläkerran pesuhuoneen lattialla ikkunan vieressä. Päivisin Viiru loikoilee tai nukkuu. Yrittää kait opettaa meille kiireisille, että elämässä on hyvä osata välillä laiskotella.
Harvoin yllätän Viirun katselemassa ulos. Ikkunasta näkee liikenteen talosta sisään ja ulos. Joskus näyttää siltä, että Viiru miettii, onkohan ulkona sopiva sää pienelle retkelle. Mikäli sataa tai on pakkasta, Viiru näyttää kuolleelta. En tiedä, miten se tuolloin hoitaa tarpeensa. Viiru on 100 prosenttisen sisäsiisti, mutta en näe sen huonolla säällä ulkoilevan. Pikku Nau-naun hiekkalaatikkoa se ei sotke. Ehkäpä Viirulla on tarkka aikataulu, jonka mukaan se tuolloin kulkee. Se varmaankin tietää tarkalleen, milloin kukakin perheenjäsen oven aukaisee ja osaa ajoittaa kulkunsa siten, että aika ulkona jää mahdollisimman lyhyeksi.
Tällä viikolla yö oli kohdannut Viirun puoli metriä ennen tavallista nukkumapaikkaa. Pyykkikori oli ylitäyttynyt ja Viiru nukkui vaatemytyn päällä. Aamulla pyykkikonetta ladatessani en huomannut kissaa, vaan vahingossa astuin sen hännän päälle. En ole aivan varma, kumpi meistä säikähti enemmän, mutta meteli oli melkoinen. Mukava aamuherätys muille.
Minun ja Viirun päivä oli pilalla, minä pyytelin anteeksi ja Viiru osoitti mieltään. Ensin se oli tavoistaan poiketen mennyt nukkumaan Timon vaatekoriin, sopivasti ripistellen sinne karvojaan. Varmasti tietäen, että niin ei saa tehdä. Sitten se oli kaatanut kukkamaljakot. Tämä on yleisin merkki siitä, että Viirulla ei ole kaikki hyvin. Vielä illallakin Viiru valtasi Timon lepotuolin, eikä meinannutkaan vaihtaa paikkaa, vaikka ystävällisesti pyydettiin. Annettiin Viirun pitää paikkansa ja uskottiin että uni murheet murentaa.

16.11.2006

Kuvia klikkaamalla saat valitun kuvan suurempana uudelle sivulle.